TUHANSIEN
SUHTEIDEN SOLMIJA
Suomen
itäraja oli pitkään paksu, ja Neuvostoliitonkin piti olla ikuinen. Rajan
ylittivät turistit ja ammattiystävät, mutta sukulaisten etsiminen rajan yli oli
vaikeaa. Neuvostoliiton Punainen Risti näyttää auttaneen vain satunnaisesti.
Moskovassa määrättiin, kuka saa löytää sukulaisiaan, kuka ei. Kansojen ei
sallittukaan olla veljiä keskenään.
Glasnostin
ja perestroikan myötä Neuvostoliitosta kuului kummia. Uskaliaimmat ottivat 1987
yhteyttä Suomen Pelastusarmeijaan, jonka Sotahuuto-lehteen alkoi tulla
Neuvostoliitossa asuvien lähettämiä etsintäilmoituksia. Ilmoittauduin
vapaaehtoiseksi avustajaksi: olin tehnyt sukututkimuksia jo pikkupojasta
saakka, tunsin tietolähteet, osasin venäjää ja oli into auttaa. Kaikki tuntui
siihen aikaan niin jännittävän eksoottiselta. Ensimmäiset etsintäpyynnöt
koskivat inkeriläisiä, Venäjän karjalaisia, loikkareita sekä Kronstadtin
pakolaisia. Vuonna 1992 Suomi-Inkeri-seura perusti oman etsintäpalvelunsa, ja
tiedustelujen määrä moninkertaistui. 2002 ryhdyin Venäjän televisiossa
esitettävän Zhdi Menja –ohjelman avustajaksi, ja sen jälkeen etsintätapauksia
olen käsitellyt tuhansia. Nykyisin suurin osa sukulaisetsinnästä koskee muita
kuin suomalaisia. Yhteinen nimittäjä on Neuvostoliitto, ja viime aikoina olen
etsinyt II maailmansodan aikaisia venäläisiä, puolalaisia, ukrainalaisia ja
valkovenäläisiä natsi-Saksan pakkotyöläisiä, joista suuri osa pakeni sodan
jälkeen Yhdysvaltoihin, Englantiin, Kanadaan, Australiaan.
Vuoteen
2010 etsintä oli kaiken ajan vievä harrastus – elantoni sain muualta. Vuonna
2011 perustin Finnpoisk Tmi –nimisen yrityksen, jonka yhtenä toimialana on
kadonneiden sukulaisten etsintä.
Löydettyjen
määrää en ole tarkkaan laskenut, mutta 3000 lienee lähellä oikeaa. Pelkästään
Venäjän televisiolle olen löytänyt noin 2000, ja luku on suurempi, jos
lasketaan mukana ne, jotka arvelen löytäneeni, mutta jotka eivät vastaa
viesteihin. Olen ollut tekemässä noin 45 televisio-ohjelmaa Venäjän
ykköskanavalle.
Olen
nähnyt Suomen ja Neuvostoliiton historiaa ainutlaatuiselta yksilötasolta. Olen
löytänyt vanhempia lapsilleen, sisaruksia, ja serkkuja jo melkein määrättömän
paljouden. Muutamalle olen käynyt kertomassa heidän todellisen
henkilöllisyytensä, olen tavannut kuolemaantuomittuja ja vain sattumalta
pelastuneita, olen tavannut Stalinin vainojen uhreja, jotka joutuivat antamaan
30 vuotta elämästään vankileirien saaristolle.
Uskomattomia
kohtaloita olisi kerrottavana paljon, ja olen parhaani mukaan yrittänyt
tallettaa kaikki muistiinpanot ja kaiken kirjeenvaihdon. Arkistoa on kolme
täyttä varastollista. Suomessa olen ollut julkisuudessa tarkoituksellisen
säästeliäästi: kyse on kuitenkin yksityisten ihmisten yksityisistä asioista.
Aiheita toki olisi Iijokea suuremmalle teossarjalle. Toinen syy Suomen
mediahiljaisuuteen on se, että jos etsintäpyyntö tulee Venäjältä, sukulaiset
yhdistän kymmeniä kertoja helpommin kuin jos ihmisiä lähdettäisiin etsimään
entisestä Neuvostoliitosta 70 vuotta vanhoin tiedoin. Lopputulos olisi
kuitenkin sama.
Suomalaisten
kohtalo Neuvostoliitossa on ollut traaginen – mutta ei poikkeuksellinen.
Minulla itselläni ei ole venäjänsuomalaisia juuria, enkä ennen 1980-luvun
puoliväliä tiennyt juuri mitään venäjänsuomalaisista. Media vaikeni lähes
täysin, ja vasta myöhemmin olen tajunnut, että olen elänyt lapsuuteni,
nuoruuteni ja työikäni venäjänsuomalaisten jälkeläisten keskuudessa. Asiasta
vain ei koskaan puhuttu.
Työ
jatkuu. Toivottavasti edes osalla löydöistäni on pysyvä arvo. Ensi vuonna
vietän 30-vuotistaiteilijajuhlaa. Taidettahan tämä vähän muistuttaa.
Finnpoisk
Tmi
Timo
Laakso
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti