PERIMÄTIETO JA SUKUTUTKIMUS

Perimätieto on sukututkimuksen tärkeä osa-alue. Perimätieto voi kertoa sellaista, mitä ei ole missään asiakirjoissa, mutta perimätieto voi olla vääristynyttä, muuntunutta, vaikka se olisi totena kerrottu. Ihmisen muisti pettää, yhdistelee totuutta ja toivetta, ja usein toive muuttuu totuudeksi. Joskus olen nauranutkin, että jos kaikki kerrottu pitäisi paikkansa, jokainen esi-isämme ja esiäitimme olisi joko aatelista tai ulkomaista syntyperää. Perimätieto on talletettava, mutta tietoon on suhtauduttava suurella varauksella.

Mikä on sukututkijatovereitteni vanhin todennettu perimätiedon katkelma, joka pitää paikkansa? Omalla kohdallani mennään vuoteen 1777, mutta tämä vain sen takia, että tiedettiin, että suvussa oli neljä Paavo Jorosta peräkkäin, ja vanhin oli syntynyt kirkonkirjojen mukaan Parikkalassa 1777. Tietenkään vanhimman Paavo Jorosen syntymäaikaa ei suvussa tiedetty, tiedettiin vain pelkkä nimi.

Vanhin tarina, joka kertoo muutakin kuin nimen, ajoitettiin väärin. Sain kuulla  1980-luvun alussa Nyman-suvusta, että ”yksi Nyymanni on ollut sissinä jonkin perkeleen isonvihan aikana”. Tässä tarinassa lienee totuuden jyvä: artjärveläisestä Juho Nymanista on merkintä rippikirjassa ”död på Österbotten 1808”. Eli voisin kuvitella, että Nyman taisteli talonpoikaisissa sissijoukoissa silloin, kun Haminassa jo liehiteltiin uutta hallitsijaa. Oli sissinä Suomen sodan aikana, ei isonvihan.

Pikkupoikana onneksi ehdin jututtaa vanhoja sukulaisiani. Osaan kertoa, että esi-äitini veli,  syntynyt 1817, kärsi vapinataudista, osaan kertoa 1820-luvulla syntyneen esiäitini ulkonäön, osaan kertoa lapsena 1887 kuolleen sukulaiseni, mummoni sedän, viime vaiheet, tiedän paljon äitini isovanhempien 1899 pidetyistä häistä sirmakansoittajaa ja morsiamenryöstöä myöten. Ehdin haastatella mummoni tätiä vielä tämän kuolinvuoteella. Minua ei enää tunnettu, mutta sängyn pohjalla oltiin juttutuulella. Huomasin, että mummoni täti oli taantunut vuoteen 1902. Kaikki hänen kertomansa piti paikkansa: mummonsa oli juuri kuollut, veli oli muuttanut Viipuriin. ”Lupasi kirjoittaa, mutta ei ole kirjettä tullut”. Muistettiin naapuritkin, sukulaiset, kaikki. Veitsenterävästi.

Minulla on kymmeniä purkamattomia mikrokasetteja vuosilta 1981-1982, vihkokaupalla puhtaaksikirjoittamattomia haastatteluja. Jos eläkkeelle saakka sätkin, ei tule oloneuvoksenakaan aika pitkäksi.

"OIKEUTTA" KUOLLEITA VASTAAN

Lännessä hämmästellään Venäjän oikeudenkäyttöä, joka näyttää usein pohjautuvan roomalaisen oikeuden perusteisiin vain osittain. Järjestelmä sinänsä on teoreettisen oikea, mutta miten oikeutta Venäjällä käytetään, herättää suurta hämmästystä.

Moskovassa käydään oikeutta jo edesmennyttä Sergej Magnitskij -nimistä juristia vastaan. Hänhän paljasti Venäjänkin mittasuhteissa suuren petoksen. Paljastus vei sittemmin hänet tutkintovankeuteen ja hautakiven alle. Se, että käydään oikeutta kuollutta vastaan, herättää lännessä kummastusta, mutta ei näytä ihmetyttävän venäläisiä.

Se, että Venäjällä käydään oikeutta kuolleita vastaan, ei ole mikään uusi ilmiö. Neuvostoliitossa kuolleita käsiteltiin kuin eläviä, kuolemanrangaistus ei ollutkaan kuolemanrangaistus.

Perustelen tätä sillä, että varsinkin 1930-luvun lopun massavainoissa syytettyä tuomiotroikka ei tuominnut virallisesti kuolemaan, vaikka tuomitsikin de facto. Annettiin "Высшая мера наказания" eli "Korkein mahdollinen rangaistus".

Uhrien maineita palautettiin 1950-luvun alusta lähtien, siis heti Stalinin kuoleman jälkeen, ja ensimmäinen rehabilitoitu näyttää olevan ulkoministeri Molotovin Polina-vaimo. Uhreja ei siis todettu suoraan syyttömiksi vaan heidät rehabilitoitiin, heidän maineensa palautettiin. Useissa asiakirjoissa näkee rehabilitoinnin yhteydessä maininnan "oikeusjuttu keskeytetty". Miten oikeusjutun voi keskeyttää, jos tuomittu on jo joukkohaudassa? Loogisesti voi: hänhän kärsii vain "korkeinta mahdollista rangaistusta".

ALUSSA OLI

Perustin blogin. Nyt kirjoitan muillekin kuin itselleni. Aihetta olisi ollut kirjoittaa paljonkin, ja moni on hämmästellyt sitä, miksi en ole julkaissut kirjoja, artikkeleita. Olisin voinut.

Vuonna 2010 perintätoimisto Jeremidas Oy myytiin, olin osakkaana ja perintävastaavana. Siihen taisi päättyä 1982 alkanut luottotieto- ja perintäura.

Perustin tilalle toiminimen. Finnpoisk Tmi merkittiin kaupparekisteriin 2011. Yrityksen toimiala on laaja, ja ensimmäistä kertaa pitkäaikaisesta harrastuksesta tuli ammatti. Täytyi ajatella "taloudellisesti".

Nyt teen sukututkimuksia, etsin kadonneita sukulaisia toisilleen Suomesta ja entisestä Neuvostoliitosta, ja nyt myös oikeastaan koko maailmasta. Selvitän venäläisten firmojen taustoja, ja osaan tehdä käännöksiäkin venäjästä suomeen.

Aloitin oman suvun tutkimiset 1976, lukion I luokalla, mutta ensimmäiset sukutauluni piirsin jo monta vuotta aikaisemmin: mummoni vanhemmat ja heidän jälkeläisiään. En tiennyt tuolloin kirkonkirjoistakaan mitään, kuuntelin mummon juttuja. 1976 keksin, että Kouvolan Maakuntakirjastoon voi silloisesta Valtionarkistosta lainata kirkonkirjojen mikrofilmejä.

Lukiossa valitsin lyhyen venäjän. En sen takia, että olisin nähnyt venäjän taidolla suurempaa tulevaisuutta, mutta eihän minua olisi kirveelläkään saanut lukion matematiikkalinjalle. Lukion jälkeen Kouvolan Liiketalouden ja ulkomaankaupan Instituutti - venäjä alkoi jo kiinnostaakin. Venäjä ja venäjä.

Onneksi valitsin venäjän.

1987 alkoi kuulua kummia. Pelastusarmeijan kautta Neuvostoliitossa asuvat yrittivät etsiä sukulaisiaan Suomesta. Aivan eksotiikkaa. Nykypolven on vaikea ymmärtää, millainen Suomen ja Neuvostoliiton suhde oli vielä 1987. Inkeriläisistä ei tiedetty mitään, ja edelleenklin jokaista suomea puhuvaa neuvostoliittolaista pidettiin joko trokarina tai palauttamatta jääneenä sotavankina. Historiassa oli paljon mustia sivuja. Otin yhteyttä Pelastusarmeijaan, ja ilmoitin, että voin auttaa. Tunsin tietolähteet, ymmärsin historiaa ja oli halua auttaa.

jatkuu...ja teksti vielä muuttuu...//