Perimätieto on sukututkimuksen tärkeä osa-alue. Perimätieto
voi kertoa sellaista, mitä ei ole missään asiakirjoissa, mutta perimätieto voi
olla vääristynyttä, muuntunutta, vaikka se olisi totena kerrottu. Ihmisen
muisti pettää, yhdistelee totuutta ja toivetta, ja usein toive muuttuu
totuudeksi. Joskus olen nauranutkin, että jos kaikki kerrottu pitäisi
paikkansa, jokainen esi-isämme ja esiäitimme olisi joko aatelista tai
ulkomaista syntyperää. Perimätieto on talletettava, mutta tietoon on
suhtauduttava suurella varauksella.
Mikä on sukututkijatovereitteni vanhin todennettu
perimätiedon katkelma, joka pitää paikkansa? Omalla kohdallani mennään vuoteen
1777, mutta tämä vain sen takia, että tiedettiin, että suvussa oli neljä Paavo
Jorosta peräkkäin, ja vanhin oli syntynyt kirkonkirjojen mukaan Parikkalassa
1777. Tietenkään vanhimman Paavo Jorosen syntymäaikaa ei suvussa tiedetty,
tiedettiin vain pelkkä nimi.
Vanhin tarina, joka kertoo muutakin kuin nimen, ajoitettiin
väärin. Sain kuulla 1980-luvun alussa
Nyman-suvusta, että ”yksi Nyymanni on ollut sissinä jonkin perkeleen isonvihan
aikana”. Tässä tarinassa lienee totuuden jyvä: artjärveläisestä Juho Nymanista
on merkintä rippikirjassa ”död på Österbotten 1808”. Eli voisin kuvitella, että
Nyman taisteli talonpoikaisissa sissijoukoissa silloin, kun Haminassa jo
liehiteltiin uutta hallitsijaa. Oli sissinä Suomen sodan aikana, ei isonvihan.
Pikkupoikana onneksi ehdin jututtaa vanhoja sukulaisiani.
Osaan kertoa, että esi-äitini veli, syntynyt 1817, kärsi vapinataudista, osaan
kertoa 1820-luvulla syntyneen esiäitini ulkonäön, osaan kertoa lapsena 1887
kuolleen sukulaiseni, mummoni sedän, viime vaiheet, tiedän paljon äitini
isovanhempien 1899 pidetyistä häistä sirmakansoittajaa ja morsiamenryöstöä
myöten. Ehdin haastatella mummoni tätiä vielä tämän kuolinvuoteella. Minua ei
enää tunnettu, mutta sängyn pohjalla oltiin juttutuulella. Huomasin, että
mummoni täti oli taantunut vuoteen 1902. Kaikki hänen kertomansa piti
paikkansa: mummonsa oli juuri kuollut, veli oli muuttanut Viipuriin. ”Lupasi
kirjoittaa, mutta ei ole kirjettä tullut”. Muistettiin naapuritkin, sukulaiset,
kaikki. Veitsenterävästi.
Minulla on kymmeniä purkamattomia mikrokasetteja vuosilta
1981-1982, vihkokaupalla puhtaaksikirjoittamattomia haastatteluja. Jos
eläkkeelle saakka sätkin, ei tule oloneuvoksenakaan aika pitkäksi.
