Lukijat
28 maaliskuuta 2015
Pieni askel minulle, suuri tshuvasseille
Venäjän ykköstelevisiokanavan Zhdi Menja -ohjelma on varmaan samassa puristuksessa kuin muukin Venäjä. Budjetti on tiukalla, ja sen huomaa siitä ,että kansainvälisiä löytöjä on filmattu entistä vähemmän. 27.3.2015 pitkästä aikaa löytöjäni pääkanavalla: http://poisk.vid.ru/?p=2&do=showair&id_sub=32463. Tshuvassisisarukset löysivät veljen Ruotsista. Ohjelman väärttejä tapauksia selvitän lähes päivittäin. Omalla kustannuksella.
22 maaliskuuta 2015
Фронт работы безграничен
Suomen Kuvalehti 15.03.2015
ФРОНТ ПОИСКОВОЙ РАБОТЫ ОДНОГО ЧЕЛОВЕКА
БЕЗГРАНИЧЕН: БЫВШИЙ СОВЕТСКИЙ СОЮЗ
«Даже Мика Валтари не придумал бы такие истории, с
которыми пришлось столкнуться мне». говорит Тимо Лааксо
Петри Пёнтинен
У Тимо Лааксо, 55, густая борода, очки в тёмной
оправе. Прототип учёного, но он не профессор университета, а единственный
представитель поискового бюро.
Кто я? Где мой отец? Куда пропала моя сестра? Живы
ли мои двоюродные братья и сёстры?
На эти вопросы Тимо Лааксо ищет ответы на
протяжении почти 30 лет. Бюро расположено в углу гостиной в Хельсинском районе
Вуосаари.
«Предположительно занимался поиском 3000
пропавших», говорит Тимо Лааксо. У него дома подручный архив, пара сотен папок,
а в трёх хранилищах в Пихлаямяки и Кайвопуйсто хранится основной.
«Если папки выставить в ряд, получается около 300
метров».
Фронт работы Лааксо безгранично велик, бывший
Советский Союз. Туда стремящиеся и
возвращенные, там пропавшие или оттуда бежавшие. В своей работе сыщика он видит
«всю палитру человеческой жизни, от А до Я».
«Даже Мика
Валтари не придумал бы такие истории, с которыми пришлось встретиться
мне».
Брат позвонил из Финляндии!
Последовала счастливая неожиданность: российская семья не погибла.
Иногда поиск приобретает деликатную окраску. В
1970-е финны работали на строительстве гостиниц в СССР. Кроме результатов
своего труда они оставили внебрачных детей. Сейчас эти дети ищут отцов в
Финляндии.
Кто-то из наследников знает об отце много, а
кто-то только имя. Мужчины реагируют на телефонные звонки от Лааксо по-разному.
Часть из них скрывает прошлое от нынешней семьи, часть пытается тайно помочь
финансировать учебу русского ребёнка.
Бабушка Тимо Лааксо карельская переселенка
вынуждена была трижды оставлять свой дом на Карельском перешейке в Яяски.
Маленький мальчик слушал с интересом бабушкины воспоминания, впитывал яркие
рассказы о судьбе семье.
Тайны генеалогии открылись в 16-летнем возрасте.
Он ездил из Куусанкоски в Коуволу в областную библиотеку. Там можно было
заказать из Хельсинки отпечатанные на микрофильмы метрические книги.
Первый поисковый заказ Лааксо выполнил в 1987. Он
обратил внимание на объявление в газете Армии Спасения ”Военный Клич», русские искали в Финляндии пропавших
родственников.
Восточный сосед был всё ещё силён.
«Это казалось экзотичным и заманчивым, когда стали
приходить запросы из СССР.
В обширном архиве Лааксо содержатся истории с
царских времён до настоящего времени.
Передвигались – терялись по обе стороны восточной
границы. Во времена Автономии финны отправлялись в Петербург на заработки.
Женщины выходили замуж за проживавших в Финляндии русских солдат и переезжали в
большие города. Русские купцы и чиновники соответственно до революции
переселялись в Финляндию.
1918 - 1922 годы были кровавыми и стремительными.
Красные в годы гражданской войны бежали в Россию.
Когда в Финляндии обстановка, нормализовалась, за границей свирепствовала гражданская война: с полей сражений бежали
русские, украинцы, ингерманландцы и карелы. В результате Кронштадтского мятежа,
закончившегося поражением, в Финляндию прибилась волна беженцев.
В 1930-е годы активизировали перебежчиков.
Из Карелии и Ингерманландии тайно приходили в
Финляндию, Отсюда в СССР бежали 15000 человек, большинство в поисках работы, а
не идеи.
«Из бежавших мужчин большая часть была в СССР
расстреляна», говорит Лааксо. «Десятки детей попали в детские дома»
Вот расследованная им история из Котки. 15 мужчин
при попытке бегства были задержаны морскими охранниками. Среди них был
двоюродный брат бабушки Тимо Лааксо
«Бабушкин двоюродный брат не возобновил своей
попытки», он говорит. «Но, похоже, что пыл других не угас. В конечном
результате побег закончился печально».
За военные 1939-1944 годы появилось много сирот. В
Восточной Карелии родились десятки детей от финских солдат, а в Финляндии от
советских военнопленных.
В результате
приёма и возвращения 60 000 ингерманландцев в 1942-44 гг были также
пропавшие. Часть ингерманландцев после войны бежала и Швецию, а оттуда дальше в
Канаду и США.
«Самые дальние нашлись в Аргентине».
Ингерманландцы получили возможность переселиться в
Финляндию в начале 1990-х. Семьи раскололись, часть родственников осталась за
границей.
«Сейчас родные, знакомые, бывшие соседи ищут друг
друга».
Тимо Лааксо знают лучше в России, чем в Финляндии.
Причина кроется в передаче «Жди Меня» идущей в стране восточных соседей. Лааксо 12
лет является добровольным помощником, который нашел за это время около «1500
пропавших». Это популярная в России передача имеет версии своего формата в
Украине, Казахстане, Белоруссии и Молдавии.
Большинство историй связано со второй мировой
войной. Из СССР бежало и было вывезено много людей на принудительные работы в
Германию.
Три свежих разгаданных случая для московской
программы таков результат поиска Лааксо.
Три молодых человека отправились с Украины в
Германию. После войны они не захотели вернуться в СССР, продолжали свой путь
через океан. «Их потомки нашлись в Канаде и США».
Занимающийся поиском должен иметь терпение. Есть
случаи, разрешенные после 15 лет поиска. В промежутке между встречей пропавших
может быть одна человеческая жизнь.
Мой рекорд – это встреча родственников после 79
лет разлуки, говорит Лааксо. «Ингерманландка, вернувшаяся в Финляндию,
встретила своего дядю в 1996. Дядя помнил ещё их первую встречу в 1917».
Тимо Лааксо знает русский язык. Знание языка
необходимо, но это не достаточное условие для поиска.
Много зависит от того, как подобраться к
источникам.
Разыскиваемого русского «в десять раз легче» найти
в Финляндии, чем финна в России.
Маленькая страна, архивы логичные и находятся в
порядке». говорит Лааксо.
Поиск в России осложняется уже тем, что часто имя
пропавшего изменено или поменялось его написание. Ещё одна проблема: бюрократия.
Прошлым летом Лааксо обратился в архив Министерства
обороны России. Недавно пришел ответ: «обратитесь в другой отдел». Ожидаемо,
что и оттуда придёт подобный ответ.
В архив Министерства обороны невозможно попасть
без пропуска, который нужно получить у некого полковника в Москве, говорит
Лааксо.
«После этого нужно вернуться и ждать в Финляндии
ответа от этого полковника .
Рубли прожигаются, пока откроются архивные двери.
Сначала Лааксо посылает запрос. Если информация находится, архив отправляет
счет в Финляндию. Счёт оплачивается в банке, и квитанция сканируется в Россию.
После этого документы электронной почтой присылаются в Финляндию.
Лааксо не смеет даже посчитать, сколько за годы
ушло денег на это увлечение.
«Несколько раз пришлось опустошить банковский
счёт, а также продавать лес». В 2010 Лааксо продал половину принадлежавшей ему
коллекторской фирмы. Сейчас у него предприятие «Финнпоиск»,
специализированное на поиске пропавших.
"Поиск – это более, чем бизнес, это образ жизни».
«Занимаюсь поиском не ради себя, а ради тех
несчастных, кого исторические события потрепали».
Платёжеспособных клиентов мало. Особенно сейчас,
когда курс рубля низок, а восточная экономика в кризисе. Иногда Лааксо высылал
клиентам русские почтовые марки, чтобы они смогли ответить на его вопросы.
«Если бабушка в украинском бомбоубежище ищет свою
сестру, пропавшую во время второй мировой войны, то просить у неё оплату не
приходит и в голову».
Однажды из далёкой Сибири пришла посылка. «Одна
пожилая женщина в знак благодарности послала связанные собственными руками
носки из овечьей шерсти».
В пятницу 13 марта исполнилось 75 лет со дня
окончания Зимней войны. Весной 1940 в Финляндию были возвращены более 2000
гражданских лиц, оказавшихся в советском плену. Случай в Суоярви, что находится
в приладожской Карелии, исследован досконально. Возвращенные, умершие в
лагерях, оставшиеся в СССР, по всем этим людям проведены исследования. Но по
пропавшим на Карельском перешейке или оказавшимся в плену гражданским лицам,
нет точных списков.
Журнал «Суомен Кувалехти» в своём исследовании
сообщил, что пациенты психиатрической больницы оказались не эвакуированными.
Около десятка людей никогда не вернулись в Финляндию.
Погибли ли они при артобстреле, или оказались в
плену у Красной Армии, остаётся загадкой.
Если они остались живы, куда был перевезены?
Откроются ли архивы тайной полиции России? Каким образом и куда сведения о
пациентах размещены на хранение?
«Душевнобольные убирались с глаз долой от советского
общества и военного ведомства.
Никому и в голову не пришло сообщить о них»,
говорит Лааксо. «Возможно, они утонули в архипелаге психиатрических больниц».
По мнению Лааксо этот раскрывшийся случай является
«большой исключительной новостью». Если пациенты выжили, то по мнению
исследователя о них остался след в архивах. «В Советском Союзе никого не
расстреливали без составления документа об этом».
"Etsin kunnes löydän sun"
Yhden miehen etsintätoimiston työmaa on loputon: Entinen Neuvostoliitto
”Waltarikaan ei olisi keksinyt tarinoita, joita on tullut vastaan”, sanoo Timo Laakso.
Timo Laaksolla, 55, on tuuhea parta ja paksusankaiset silmälasit. Oikea tutkijan prototyyppi. Mutta hän ei ole yliopiston professori, vaan yhden miehen etsintätoimisto.
Kuka minä olen? Missä isäni on? Minne siskoni katosi? Ovatko serkkuni elossa?
Näihin kysymyksiin Laakso on etsinyt vastauksia kohta 30 vuoden ajan. Toimisto on olohuoneen nurkassa Helsingin Vuosaaressa.
”Olen ollut etsimässä arviolta kolmeatuhatta kadonnutta”, Laakso sanoo.
Hänen kotonaan on käsiarkisto, parisataa mappia. Pääarkistot ovat kolmessa varastossa Pihlajamäessä ja Kaivopuistossa.
”Jos mapit pistäisi jonoon, niitä olisi varmaan 300 metriä”.
Laakson työmaa on suunnattoman laaja, entinen Neuvostoliitto. Sinne paenneita tai palautettuja, sieltä kadonneita tai karanneita. Hän on nähnyt salapoliisityössään ”inhimillisen elämän koko kirjon A:sta Ö:hön”.
”Mika Waltarikaan ei olisi keksinyt tarinoita, joita on tullut vastaan.”
Veli soitti Suomesta!
Eletään 1990-lukua, aikaa ennen nettiä, somea, sähköpostia. Syrjäisessä kylässä Venäjällä, Murmanskin läänissä, vienankarjalainen Maria juoksee kylänraittia. Hän ryntää tupaan, saa puuskutukseltaan kerrottua uutisen.
Tyttären perhe räjähtää nauruun: ”Ihan varmasti veli soitti Suomesta!”
Maria ei luovuta: ”Soitti, soitti. Juttelimme pitkään.”
Veli asuu Helsingin lähistöllä, perheessä on poika ja tyttö, Maria selittää. Mutta tyttären naurusta ei ole tulla loppua, nyt se äiti horisee omiansa.
Maria jatkaa inttämistään: ”Veli tulee tänne ensi kesänä, sittenhän tavataan.”
Marian isä Foma oli jäänyt suomalaisten sotavangiksi 1942. Hän toimi sotavankitulkkina ja liittyi myöhemmin heimopataljoonaan. Sotien jälkeen hän järjesti uuden henkilöllisyyden ja päätti jäädä Suomeen. Rintamalta oli kantautunut tieto, että perhe oli kuollut evakkomatkalla saksalaisten pommituksessa.
Suomessa Foma perusti uuden perheen, sai kaksi lasta.
Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä virallisesti häntä ei ollut olemassa. Vuonna 1954 hän jäi sattumalta kiinni: passitus Neuvostoliittoon. Kärsittyään puolitoista vuotta 25 vuoden tuomiosta armahdusasetus pelasti hänet.
Sitten uusi onnenpotku: perhe Venäjällä ei ollutkaan kuollut sodassa.
Maria sai isän takaisin kotiin Vienan Karjalaan. Mutta Fomalla oli toinen perhe, Marialla kaksi velipuolta Suomessa. Foma ei uskaltanut kertoa nimiä tai paikkakuntia, jotta poikia ei tunnistettaisi.
”Tulee vielä päivä, jolloin tapaan poikani”, Foma oli sanonut tyttärelleen Marialle.
Isä ei ehtinyt nähdä suomalaisia poikiaan ennen kuolemaansa. Mutta Maria ehti.
Veli soitti ja tuli Suomesta.
Kertomus vienankarjalaisesta Fomasta on vain yksi esimerkki elämän uskomattomista sattumuksista, joita Laakso on ollut ratkaisemassa.
Joskus tapaukset päättyvät surullisesti.
Inkeriläisperhe oli tullut Suomeen sotavuonna 1943. Yksi pojista jäi, muu perhe palasi Neuvostoliittoon joulukuussa 1944. Perheen toinen poika saapui paluumuuttajana Suomeen 1990-luvulla.
Toisistaan tietämättä veljekset asuivat samalla paikkakunnalla, vain muutaman kilometrin päässä toisistaan.
Kun Laakso oli selvittänyt arvoituksen, tapaaminen oli jo mahdoton.
”Toinen veljeksistä oli ehtinyt kuolla.”
Sitten on yhteydenottoja, joissa toive on muuttunut totuudeksi.
Sukulaiset ovat olleet varmoja, että isoisä katosi talvisodassa ja jäi vangiksi Neuvostoliitossa. Pengottuaan asiakirjoja Laakso on joutunut ilmoittamaan ikävän uutisen: isoisä olikin loikannut 1930-luvulla itärajan taakse.
”Etsintätyössä lähdekritiikki on ensiarvoisen tärkeää”, Laakso sanoo.
Toisinaan kadonneiden etsintä on arkaluontoista. 1970-luvulla suomalaiset rakennusmiehet urakoivat hotelleja Neuvostoliitossa. He jättivät jälkeensä muutakin kuin kättensä työn: aviottomia lapsia.
Nyt lapset etsivät isiään Suomesta.
Joku jälkeläinen on kuullut paljonkin tietoja, joku toinen vain etunimen isästään. Miehet reagoivat eri tavoin Laakson puhelinsoittoon. Osa salaa menneisyyden nykyisen perheen takia, osa tukee salaa venäläisen lapsensa opintoja.
Mutta on myös onnellisia loppuja.
”Eräs mies sanoi, että oli odottanut minun puhelinsoittoani 30 vuotta.”
Isä sai ensi kerran yhteyden poikaansa.
Timo Laakson isoäiti oli Karjalan evakkoja, kolme kertaa Jääskestä, Kannakselta pakoon lähtenyt. Pikkupoika kuunteli herkeämättä mummon puheita, imi suvun värikkäitä vaiheita.
Kymmenvuotiaana hän laati ensimmäisen sukupuun, ilman kirkonkirjoja.
Sukututkijan salat avautuivat 16-vuotiaana. Hän reissasi Kuusankoskelta Kouvolaan, maakuntakirjastoon. Sinne sai tilattua Helsingistä mikrofilmeille tallennettuja kirkonkirjoja.
Ensimmäisen etsintäkeikan Laakso teki vuonna 1987. Hän oli huomannut Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehdestä ilmoituksen, jossa venäläiset etsivät Suomeen kadonneita sukulaisiaan.
Itänaapuri oli yhä voimissaan.
”Se tuntui eksoottiselta ja jännittävältä, kun alkoi tulla kyselyitä Neuvostoliitosta.”
Laakson laajassa mappiarkistossa vilistää historia tsaarinajasta lähimenneisyyteen.
On liikuttu – ja kadottu – molemmin puolin itärajaa.
Autonomian aikana suomalaisia lähti Pietariin töihin. Naiset löysivät puolisoja Suomessa asuneista venäläisistä sotilaista ja muuttivat suurkaupunkiin. Vastaavasti venäläisiä tuli Suomeen kauppiaiksi ja virkamiehiksi ennen vallankumousta.
Vuodet 1918–1922 olivat verisiä ja vauhdikkaita.
Kansalaissodan punaisia lähti Venäjälle. Kun Suomessa tilanne rauhoittui, rajan takana riehui sisällissota: venäläisiä, ukrainalaisia, inkeriläisiä ja karjalaisia pakeni taisteluita. Myös Kronstadtin laivastotukikohdan epäonnistunut kapina sysäsi tuhansien pakolaisten aallon Suomeen.
1930-luku villitsi loikkarit.
Karjalasta ja Inkerinmaalta tultiin salaa Suomeen. Täältä taas karkasi Neuvostoliittoon 15 000 ihmistä, yhä useampi työn kuin ideologian perässä.
”Aikuisista miesloikkareista valtaosa ammuttiin Neuvostoliitossa”, Laakso sanoo.
”Kymmeniä ja kymmeniä lapsia joutui lastenkoteihin.”
Hän on selvittänyt tositarinan Kotkasta. 15 miestä yritti loikata mutta, merivartijat ottivat heidät kiinni. Joukossa oli Timo Laakson mummon serkku.
”Mummoni serkku ei yrittänyt enää loikata uudestaan”, hän sanoo.
”Näyttää siltä, että muiden into ei laantunut. Perillä loikkareille kävi huonosti.”
Sotavuodet 1939–1944 synnyttivät isättömiä tyttöjä ja poikia. Suomalaisille sotilaille syntyi kymmeniä lapsia Itä-Karjalassa, neuvostovangeille taas Suomessa.
Yli 60 000 inkeriläisen vastaanotto ja palautus vuosina 1942–1944 jätti jälkeensä monta kadonnutta. Osa inkeriläisistä pakeni sodan jälkeen Ruotsiin, sieltä edelleen Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
”Kaukaisimmat olen löytänyt Argentiinasta.”
Inkeriläiset saivat luvan muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvun alussa. Perheet rikkoontuivat, osa sukua jäi rajan taakse.
”Nyt sukulaiset, tuttavat ja entiset naapurit etsivät toisiaan.”
Timo Laakso on tunnetumpi Venäjällä kuin Suomessa.
Syy on itänaapurissa pyörivä televisio-ohjelma Zhdi Menja (Odota minua). Laakso on ollut 12 vuotta vapaaehtoinen avustaja, löytänyt sinä aikana ”ainakin 1 500 kadonnutta”. Ohjelma on yksi Venäjän katsotuimpia, formaatista on omat versionsa Ukrainassa, Kazakstanissa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa.
Iso osa tapauksista kytkeytyy toiseen maailmansotaan. Neuvostoliitosta pakeni ja sieltä myös vietiin paljon väkeä pakkotyöhön Saksaan.
Laakso on ratkaissut kolme tuoretta tapausta Moskovan televisiolle.
Kolme miestä oli lähetetty Ukrainasta Saksaan. Sodan jälkeen he eivät halunneet palata Neuvostoliittoon, vaan jatkoivat valtameren yli.
”Heidän jälkeläisensä löytyivät Kanadasta ja Yhdysvalloista.”
Kadonneiden etsijän on oltava kärsivällinen. On tapauksia, jotka ovat selvinneet 15 vuoden penkomisen jälkeen. Kadonneiden kohtaamisen välissä saattaa olla yksi ihmiselämä.
”Ennätykseni on se, että sukulaiset tapasivat 79 vuoden jälkeen”, Laakso sanoo.
”Inkeriläisnainen, paluumuuttaja, tapasi enonsa Suomessa vuonna 1996. Eno muisti vielä heidän edellisen tapaamisensa vuonna 1917.”
Timo Laakso taitaa venäjän. Kielitaito on välttämätön mutta ei riittävä ehto kadonneiden etsinnässä.
Paljon riippuu, miten pääsee kiinni lähteisiin.
Etsityn venäläisen löytää ”kymmenen kertaa pienemmällä työllä” Suomesta kuin suomalaisen Venäjältä.
”Tämä on pieni maa, arkistot selkeät ja kunnossa”, Laakso sanoo.
Venäjällä etsintää vaikeuttaa jo se, että usein kadonneen nimi on muuttunut tai ainakin sen kirjoitusasu. Sitten on iso problema: byrokratia.
Viime kesänä Laakso lähestyi Venäjän puolustusministeriön arkistoa. Hiljattain saapui vastaus: kääntykää toisen osaston puoleen. Luultavasti myös siellä torjutaan asiakirjapyyntö.
”Puolustusministeriön arkistoon ei pääse ilman propuskaa, joka on haettava eräältä everstiltä Moskovasta”, Laakso sanoo.
”Sitten on palattava odottamaan everstin päätöstä Suomeen.”
Ruplia palaa, jotta arkiston ovet aukeavat. Aluksi Laakso lähettää tiedustelun. Jos tieto löytyy, arkisto lähettää laskun Suomeen. Lasku on maksettava pankissa, skannattava sitten kuitti Venäjälle. Sen jälkeen dokumentit lähetetään sähköpostitse Suomeen.
Laakso ei uskalla edes laskea, kuinka paljon harrastukseen on kulunut rahaa vuosien mittaan.
”Olen tyhjentänyt pankkitilini muutaman kerran ja myynyt suvun metsää.”
Laakso möi puoleksi omistamansa perintätoimiston vuonna 2010. Nyt hän pyörittää kadonneiden etsintään erikoistunutta Finnpoisk-yritystä.
Etsintä on ”enemmän elämäntapa kuin bisnes”.
”En tee tätä edes itseni takia, vaan niiden onnettomien, joita historian vaiheet ovat riepotelleet.”
Maksukykyisiä asiakkaita on vähän. Etenkin nyt kun ruplan kurssi on matala ja idän talous kuralla. Joskus Laakso on lähettänyt jopa venäläisiä postimerkkejä asiakkailleen, jotta nämä voivat vastata hänen kyselyynsä.
”Jos mummo ukrainalaisessa pommisuojassa etsii toisen maailmansodan aikana kadonnutta siskoaan, paha on mennä pyytämään rahaa”.
Kaukaa Siperiasta saapui eräänä päivänä paketti.
”Mummo lähetti kiitokseksi itse kutomansa, omasta lampaanvillasta tehdyt villasukat.”
Perjantaina 13. maaliskuuta oli kulunut 75 vuotta talvisodan päättymisestä. Keväällä 1940 Suomeen palautettiin yli 2 000 Neuvostoliittoon vangiksi jäänyttä siviiliä.
Suojärven tapaus Laatokan Karjassa on perattu tarkkaan. Palautetut, leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet on tutkittu tarkkaan.
”Mutta Karjalankannaksella kadonneista tai vangeiksi joutuneista ei ole yksityiskohtaisia luetteloita”, Laakso sanoo.
Suomen Kuvalehti paljasti selvityksessään, että Kivennavan kirkonkylän mielisairaat jäivät evakuoimatta sodan jaloista. Ainakin kymmenen potilasta ei päässyt koskaan Suomeen.
Menehtyivätkö he tykkitulen alle vai joutuivatko puna-armeijan vangeiksi, on yhä arvoitus.
Jos jäivät henkiin, minne heidät kuljetettiin? Avautuvatko Venäjän salaisen poliisin arkistot? Miten ja minne potilaiden tiedot on mahdollisesti arkistoitu?
”Mielisairaat olivat pois neuvostoyhteiskunnan ja sotilasviranomaisten silmistä. Kenenkään mieleen ei välttämättä tullut ilmoittaa heistä”, Laakso sanoo.
”He ovat saattaneet upota mielisairaaloiden saaristoon.”
Laakso pitää paljastunutta tapausta ”isona, poikkeuksellisena juttuna”. Jos potilaat selvisivät talvisodasta, kadonneiden etsijä on varma: heistä on jäänyt jälki arkistoihin.
”Neuvostoliitossa ketään ei ammuttu ilman, että siitä olisi tehty paperi.”
Kuka minä olen? Missä isäni on? Minne siskoni katosi? Ovatko serkkuni elossa?
Näihin kysymyksiin Laakso on etsinyt vastauksia kohta 30 vuoden ajan. Toimisto on olohuoneen nurkassa Helsingin Vuosaaressa.
”Olen ollut etsimässä arviolta kolmeatuhatta kadonnutta”, Laakso sanoo.
Hänen kotonaan on käsiarkisto, parisataa mappia. Pääarkistot ovat kolmessa varastossa Pihlajamäessä ja Kaivopuistossa.
”Jos mapit pistäisi jonoon, niitä olisi varmaan 300 metriä”.
Laakson työmaa on suunnattoman laaja, entinen Neuvostoliitto. Sinne paenneita tai palautettuja, sieltä kadonneita tai karanneita. Hän on nähnyt salapoliisityössään ”inhimillisen elämän koko kirjon A:sta Ö:hön”.
”Mika Waltarikaan ei olisi keksinyt tarinoita, joita on tullut vastaan.”
Veli soitti Suomesta!
Eletään 1990-lukua, aikaa ennen nettiä, somea, sähköpostia. Syrjäisessä kylässä Venäjällä, Murmanskin läänissä, vienankarjalainen Maria juoksee kylänraittia. Hän ryntää tupaan, saa puuskutukseltaan kerrottua uutisen.
Tyttären perhe räjähtää nauruun: ”Ihan varmasti veli soitti Suomesta!”
Maria ei luovuta: ”Soitti, soitti. Juttelimme pitkään.”
Veli asuu Helsingin lähistöllä, perheessä on poika ja tyttö, Maria selittää. Mutta tyttären naurusta ei ole tulla loppua, nyt se äiti horisee omiansa.
Maria jatkaa inttämistään: ”Veli tulee tänne ensi kesänä, sittenhän tavataan.”
Marian isä Foma oli jäänyt suomalaisten sotavangiksi 1942. Hän toimi sotavankitulkkina ja liittyi myöhemmin heimopataljoonaan. Sotien jälkeen hän järjesti uuden henkilöllisyyden ja päätti jäädä Suomeen. Rintamalta oli kantautunut tieto, että perhe oli kuollut evakkomatkalla saksalaisten pommituksessa.
Suomessa Foma perusti uuden perheen, sai kaksi lasta.
Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä virallisesti häntä ei ollut olemassa. Vuonna 1954 hän jäi sattumalta kiinni: passitus Neuvostoliittoon. Kärsittyään puolitoista vuotta 25 vuoden tuomiosta armahdusasetus pelasti hänet.
Sitten uusi onnenpotku: perhe Venäjällä ei ollutkaan kuollut sodassa.
Maria sai isän takaisin kotiin Vienan Karjalaan. Mutta Fomalla oli toinen perhe, Marialla kaksi velipuolta Suomessa. Foma ei uskaltanut kertoa nimiä tai paikkakuntia, jotta poikia ei tunnistettaisi.
”Tulee vielä päivä, jolloin tapaan poikani”, Foma oli sanonut tyttärelleen Marialle.
Isä ei ehtinyt nähdä suomalaisia poikiaan ennen kuolemaansa. Mutta Maria ehti.
Veli soitti ja tuli Suomesta.
Kertomus vienankarjalaisesta Fomasta on vain yksi esimerkki elämän uskomattomista sattumuksista, joita Laakso on ollut ratkaisemassa.
Joskus tapaukset päättyvät surullisesti.
Inkeriläisperhe oli tullut Suomeen sotavuonna 1943. Yksi pojista jäi, muu perhe palasi Neuvostoliittoon joulukuussa 1944. Perheen toinen poika saapui paluumuuttajana Suomeen 1990-luvulla.
Toisistaan tietämättä veljekset asuivat samalla paikkakunnalla, vain muutaman kilometrin päässä toisistaan.
Kun Laakso oli selvittänyt arvoituksen, tapaaminen oli jo mahdoton.
”Toinen veljeksistä oli ehtinyt kuolla.”
Sitten on yhteydenottoja, joissa toive on muuttunut totuudeksi.
Sukulaiset ovat olleet varmoja, että isoisä katosi talvisodassa ja jäi vangiksi Neuvostoliitossa. Pengottuaan asiakirjoja Laakso on joutunut ilmoittamaan ikävän uutisen: isoisä olikin loikannut 1930-luvulla itärajan taakse.
”Etsintätyössä lähdekritiikki on ensiarvoisen tärkeää”, Laakso sanoo.
Toisinaan kadonneiden etsintä on arkaluontoista. 1970-luvulla suomalaiset rakennusmiehet urakoivat hotelleja Neuvostoliitossa. He jättivät jälkeensä muutakin kuin kättensä työn: aviottomia lapsia.
Nyt lapset etsivät isiään Suomesta.
Joku jälkeläinen on kuullut paljonkin tietoja, joku toinen vain etunimen isästään. Miehet reagoivat eri tavoin Laakson puhelinsoittoon. Osa salaa menneisyyden nykyisen perheen takia, osa tukee salaa venäläisen lapsensa opintoja.
Mutta on myös onnellisia loppuja.
”Eräs mies sanoi, että oli odottanut minun puhelinsoittoani 30 vuotta.”
Isä sai ensi kerran yhteyden poikaansa.
Timo Laakson isoäiti oli Karjalan evakkoja, kolme kertaa Jääskestä, Kannakselta pakoon lähtenyt. Pikkupoika kuunteli herkeämättä mummon puheita, imi suvun värikkäitä vaiheita.
Kymmenvuotiaana hän laati ensimmäisen sukupuun, ilman kirkonkirjoja.
Sukututkijan salat avautuivat 16-vuotiaana. Hän reissasi Kuusankoskelta Kouvolaan, maakuntakirjastoon. Sinne sai tilattua Helsingistä mikrofilmeille tallennettuja kirkonkirjoja.
Ensimmäisen etsintäkeikan Laakso teki vuonna 1987. Hän oli huomannut Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehdestä ilmoituksen, jossa venäläiset etsivät Suomeen kadonneita sukulaisiaan.
Itänaapuri oli yhä voimissaan.
”Se tuntui eksoottiselta ja jännittävältä, kun alkoi tulla kyselyitä Neuvostoliitosta.”
Laakson laajassa mappiarkistossa vilistää historia tsaarinajasta lähimenneisyyteen.
On liikuttu – ja kadottu – molemmin puolin itärajaa.
Autonomian aikana suomalaisia lähti Pietariin töihin. Naiset löysivät puolisoja Suomessa asuneista venäläisistä sotilaista ja muuttivat suurkaupunkiin. Vastaavasti venäläisiä tuli Suomeen kauppiaiksi ja virkamiehiksi ennen vallankumousta.
Vuodet 1918–1922 olivat verisiä ja vauhdikkaita.
Kansalaissodan punaisia lähti Venäjälle. Kun Suomessa tilanne rauhoittui, rajan takana riehui sisällissota: venäläisiä, ukrainalaisia, inkeriläisiä ja karjalaisia pakeni taisteluita. Myös Kronstadtin laivastotukikohdan epäonnistunut kapina sysäsi tuhansien pakolaisten aallon Suomeen.
1930-luku villitsi loikkarit.
Karjalasta ja Inkerinmaalta tultiin salaa Suomeen. Täältä taas karkasi Neuvostoliittoon 15 000 ihmistä, yhä useampi työn kuin ideologian perässä.
”Aikuisista miesloikkareista valtaosa ammuttiin Neuvostoliitossa”, Laakso sanoo.
”Kymmeniä ja kymmeniä lapsia joutui lastenkoteihin.”
Hän on selvittänyt tositarinan Kotkasta. 15 miestä yritti loikata mutta, merivartijat ottivat heidät kiinni. Joukossa oli Timo Laakson mummon serkku.
”Mummoni serkku ei yrittänyt enää loikata uudestaan”, hän sanoo.
”Näyttää siltä, että muiden into ei laantunut. Perillä loikkareille kävi huonosti.”
Sotavuodet 1939–1944 synnyttivät isättömiä tyttöjä ja poikia. Suomalaisille sotilaille syntyi kymmeniä lapsia Itä-Karjalassa, neuvostovangeille taas Suomessa.
Yli 60 000 inkeriläisen vastaanotto ja palautus vuosina 1942–1944 jätti jälkeensä monta kadonnutta. Osa inkeriläisistä pakeni sodan jälkeen Ruotsiin, sieltä edelleen Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
”Kaukaisimmat olen löytänyt Argentiinasta.”
Inkeriläiset saivat luvan muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvun alussa. Perheet rikkoontuivat, osa sukua jäi rajan taakse.
”Nyt sukulaiset, tuttavat ja entiset naapurit etsivät toisiaan.”
Timo Laakso on tunnetumpi Venäjällä kuin Suomessa.
Syy on itänaapurissa pyörivä televisio-ohjelma Zhdi Menja (Odota minua). Laakso on ollut 12 vuotta vapaaehtoinen avustaja, löytänyt sinä aikana ”ainakin 1 500 kadonnutta”. Ohjelma on yksi Venäjän katsotuimpia, formaatista on omat versionsa Ukrainassa, Kazakstanissa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa.
Iso osa tapauksista kytkeytyy toiseen maailmansotaan. Neuvostoliitosta pakeni ja sieltä myös vietiin paljon väkeä pakkotyöhön Saksaan.
Laakso on ratkaissut kolme tuoretta tapausta Moskovan televisiolle.
Kolme miestä oli lähetetty Ukrainasta Saksaan. Sodan jälkeen he eivät halunneet palata Neuvostoliittoon, vaan jatkoivat valtameren yli.
”Heidän jälkeläisensä löytyivät Kanadasta ja Yhdysvalloista.”
Kadonneiden etsijän on oltava kärsivällinen. On tapauksia, jotka ovat selvinneet 15 vuoden penkomisen jälkeen. Kadonneiden kohtaamisen välissä saattaa olla yksi ihmiselämä.
”Ennätykseni on se, että sukulaiset tapasivat 79 vuoden jälkeen”, Laakso sanoo.
”Inkeriläisnainen, paluumuuttaja, tapasi enonsa Suomessa vuonna 1996. Eno muisti vielä heidän edellisen tapaamisensa vuonna 1917.”
Timo Laakso taitaa venäjän. Kielitaito on välttämätön mutta ei riittävä ehto kadonneiden etsinnässä.
Paljon riippuu, miten pääsee kiinni lähteisiin.
Etsityn venäläisen löytää ”kymmenen kertaa pienemmällä työllä” Suomesta kuin suomalaisen Venäjältä.
”Tämä on pieni maa, arkistot selkeät ja kunnossa”, Laakso sanoo.
Venäjällä etsintää vaikeuttaa jo se, että usein kadonneen nimi on muuttunut tai ainakin sen kirjoitusasu. Sitten on iso problema: byrokratia.
Viime kesänä Laakso lähestyi Venäjän puolustusministeriön arkistoa. Hiljattain saapui vastaus: kääntykää toisen osaston puoleen. Luultavasti myös siellä torjutaan asiakirjapyyntö.
”Puolustusministeriön arkistoon ei pääse ilman propuskaa, joka on haettava eräältä everstiltä Moskovasta”, Laakso sanoo.
”Sitten on palattava odottamaan everstin päätöstä Suomeen.”
Ruplia palaa, jotta arkiston ovet aukeavat. Aluksi Laakso lähettää tiedustelun. Jos tieto löytyy, arkisto lähettää laskun Suomeen. Lasku on maksettava pankissa, skannattava sitten kuitti Venäjälle. Sen jälkeen dokumentit lähetetään sähköpostitse Suomeen.
Laakso ei uskalla edes laskea, kuinka paljon harrastukseen on kulunut rahaa vuosien mittaan.
”Olen tyhjentänyt pankkitilini muutaman kerran ja myynyt suvun metsää.”
Laakso möi puoleksi omistamansa perintätoimiston vuonna 2010. Nyt hän pyörittää kadonneiden etsintään erikoistunutta Finnpoisk-yritystä.
Etsintä on ”enemmän elämäntapa kuin bisnes”.
”En tee tätä edes itseni takia, vaan niiden onnettomien, joita historian vaiheet ovat riepotelleet.”
Maksukykyisiä asiakkaita on vähän. Etenkin nyt kun ruplan kurssi on matala ja idän talous kuralla. Joskus Laakso on lähettänyt jopa venäläisiä postimerkkejä asiakkailleen, jotta nämä voivat vastata hänen kyselyynsä.
”Jos mummo ukrainalaisessa pommisuojassa etsii toisen maailmansodan aikana kadonnutta siskoaan, paha on mennä pyytämään rahaa”.
Kaukaa Siperiasta saapui eräänä päivänä paketti.
”Mummo lähetti kiitokseksi itse kutomansa, omasta lampaanvillasta tehdyt villasukat.”
Perjantaina 13. maaliskuuta oli kulunut 75 vuotta talvisodan päättymisestä. Keväällä 1940 Suomeen palautettiin yli 2 000 Neuvostoliittoon vangiksi jäänyttä siviiliä.
Suojärven tapaus Laatokan Karjassa on perattu tarkkaan. Palautetut, leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet on tutkittu tarkkaan.
”Mutta Karjalankannaksella kadonneista tai vangeiksi joutuneista ei ole yksityiskohtaisia luetteloita”, Laakso sanoo.
Suomen Kuvalehti paljasti selvityksessään, että Kivennavan kirkonkylän mielisairaat jäivät evakuoimatta sodan jaloista. Ainakin kymmenen potilasta ei päässyt koskaan Suomeen.
Menehtyivätkö he tykkitulen alle vai joutuivatko puna-armeijan vangeiksi, on yhä arvoitus.
Jos jäivät henkiin, minne heidät kuljetettiin? Avautuvatko Venäjän salaisen poliisin arkistot? Miten ja minne potilaiden tiedot on mahdollisesti arkistoitu?
”Mielisairaat olivat pois neuvostoyhteiskunnan ja sotilasviranomaisten silmistä. Kenenkään mieleen ei välttämättä tullut ilmoittaa heistä”, Laakso sanoo.
”He ovat saattaneet upota mielisairaaloiden saaristoon.”
Laakso pitää paljastunutta tapausta ”isona, poikkeuksellisena juttuna”. Jos potilaat selvisivät talvisodasta, kadonneiden etsijä on varma: heistä on jäänyt jälki arkistoihin.
”Neuvostoliitossa ketään ei ammuttu ilman, että siitä olisi tehty paperi.”
11 tammikuuta 2015
PERIMÄTIETO JA SUKUTUTKIMUS
Perimätieto on sukututkimuksen tärkeä osa-alue. Perimätieto
voi kertoa sellaista, mitä ei ole missään asiakirjoissa, mutta perimätieto voi
olla vääristynyttä, muuntunutta, vaikka se olisi totena kerrottu. Ihmisen
muisti pettää, yhdistelee totuutta ja toivetta, ja usein toive muuttuu
totuudeksi. Joskus olen nauranutkin, että jos kaikki kerrottu pitäisi
paikkansa, jokainen esi-isämme ja esiäitimme olisi joko aatelista tai
ulkomaista syntyperää. Perimätieto on talletettava, mutta tietoon on
suhtauduttava suurella varauksella.
Mikä on sukututkijatovereitteni vanhin todennettu
perimätiedon katkelma, joka pitää paikkansa? Omalla kohdallani mennään vuoteen
1777, mutta tämä vain sen takia, että tiedettiin, että suvussa oli neljä Paavo
Jorosta peräkkäin, ja vanhin oli syntynyt kirkonkirjojen mukaan Parikkalassa
1777. Tietenkään vanhimman Paavo Jorosen syntymäaikaa ei suvussa tiedetty,
tiedettiin vain pelkkä nimi.
Vanhin tarina, joka kertoo muutakin kuin nimen, ajoitettiin
väärin. Sain kuulla 1980-luvun alussa
Nyman-suvusta, että ”yksi Nyymanni on ollut sissinä jonkin perkeleen isonvihan
aikana”. Tässä tarinassa lienee totuuden jyvä: artjärveläisestä Juho Nymanista
on merkintä rippikirjassa ”död på Österbotten 1808”. Eli voisin kuvitella, että
Nyman taisteli talonpoikaisissa sissijoukoissa silloin, kun Haminassa jo
liehiteltiin uutta hallitsijaa. Oli sissinä Suomen sodan aikana, ei isonvihan.
Pikkupoikana onneksi ehdin jututtaa vanhoja sukulaisiani.
Osaan kertoa, että esi-äitini veli, syntynyt 1817, kärsi vapinataudista, osaan
kertoa 1820-luvulla syntyneen esiäitini ulkonäön, osaan kertoa lapsena 1887
kuolleen sukulaiseni, mummoni sedän, viime vaiheet, tiedän paljon äitini
isovanhempien 1899 pidetyistä häistä sirmakansoittajaa ja morsiamenryöstöä
myöten. Ehdin haastatella mummoni tätiä vielä tämän kuolinvuoteella. Minua ei
enää tunnettu, mutta sängyn pohjalla oltiin juttutuulella. Huomasin, että
mummoni täti oli taantunut vuoteen 1902. Kaikki hänen kertomansa piti
paikkansa: mummonsa oli juuri kuollut, veli oli muuttanut Viipuriin. ”Lupasi
kirjoittaa, mutta ei ole kirjettä tullut”. Muistettiin naapuritkin, sukulaiset,
kaikki. Veitsenterävästi.
Minulla on kymmeniä purkamattomia mikrokasetteja vuosilta
1981-1982, vihkokaupalla puhtaaksikirjoittamattomia haastatteluja. Jos
eläkkeelle saakka sätkin, ei tule oloneuvoksenakaan aika pitkäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)